Mehiläiset – Ahkerat Liisat ja Touko Mehiläiset

Mehiläiset ovat todella mielenkiintoisia. Miten ne toimivat yhteistyössä. Kukaan ei ole yksin mitään, mutta joukossa on voimaa. Kaikkia tarvitaan, kaikki ovat yhtä tärkeitä. Ilman kuningatarta ei synny uusia mettä kerääviä työläisiä, ilman työläisiä pesään ei tule ruokaa ja ilman kuhnureita ei synny uusia kuningattaria.

Kun kentältä alkaa tulla satoa, ihminen on ihmeissään miten äkkiä mettä kertyy kennot täyteen. Ja nuo pienet pörriäiset saavat sen aikaiseksi. Väsymättä ne lentävät ruokamaille. Tuulen tuiverruksetkaan ei niitä pelota eikä muutamat sadepisarat. Pesän lentoaukolta ampaistaan lentoon kuin raketin suusta. Seuraan niitä katseellani ylös taivaalle, kauas korkeuteen katoavat. Minnekähän ne menevät?

Mehiläisillä on taito löytää hyvät apajat ja rohkeutta lentää kauas. Otetaanpa huomioon mehiläisen pieni koko. Se on 12-15mm pitkä ja painaa 0,1g ja lentää 30km/h. Ne saattavat lentää kolmen kilometrin päähän kotoa ja löytävät reissultaan vielä takaisin kotipesän turvaan ja lämpöön. Vain työmehiläinen kerää sapuskaa pesään. Se on naispuolinen ahertaja eli Ahkera Liisa. Se antaa kaikkensa yhdyskunnan puolesta ja kuolee viimeiselle medenhaku reissulleen. Sen elämä on surullisen lyhyt, vain kuutisen viikkoa.

Poikamehiläiset eli kuhnurit elävät hieman pitempään, koko kesän elleivät ole kuolleet häälennolla ennen kesän loppua. Niiden ainoa tehtävä on päästä parittelemaan nuoren kuningattaren kanssa – vain harvat siinä onnistuvat. Ketä ei onnistanut, odottaa elokuussa karu todellisuus, kun työläiset häätävät nämä tarpeettomiksi käyneet Touko Mehiläiset ulkoruokintaan – talvella ei tehdä uusia kuningattaria. Koska Touko-pojat eivät tee työtä, vaan ainoastaan kuluttavat talviruokaa, ei niitä kannata enää pitää. Näin luonto toimii.

Alkukesästä kuhnureista kuitenkin pidetään erittäin hyvää huolta, jopa syötetään avuttomia nuorukaisia. Syöminen onkin tärkeää koska riiuureissut kuluttuvat runsaasti energiaa. Kuhnurit tapaakin aina pesässä ruokakaapilta eli hunajakakulta. Ihan kuin ihmispojatkin, kuhnurit ovat hitaita kehittymään, vasta parin viikon ikäisenä ne ovat valmiita riiuureissuille. Niillä on isot silmät, jotta näkisivät paremmin kuningattaret.

Mehiläiskuningatar, jota emoksikin sanotaan, sen sijaan voi elää jopa viisi vuotta. Jos tarhaaja antaa. Koulussa ja kirjoissa opetetaan, että tarhaajan pitää vaihtaa emo kahden vuoden välein. Muuten pesä pikkuhiljaa hiipuu, kun emon muninta vähenee ja hunajasato kärsii tästä. Normaalisti mehiläiset itse sen aistivat, kun emon paukut ovat loppumassa ja ne kasvattavat itse uuden (olisi minusta ihanteellinen tilanne). Mutta näin ei aina käy, onko se jalostuksen tulosta, kun on haluttu parveilemattomia mehiläisiä? Kuningattarista lisää seuraavassa kirjoituksessa.