Mehiläistarhaajana saan olla lähellä luontoa, seurata keväällä luonnon heräämistä ja kukkien puhkeamista kukkaan, kuunnella linnunlaulua ja seurata pörriäisten touhuja aitiopaikalta. Tämä ei ole pelkkää nautiskelua vaan kuuluu ihan työnkuvaan, koska ainakaan minä en ole vielä nähnyt oppikirjan mukaista kevättä tai kesää joka sujuisi almanakan mukaan. Niin, ja raitista ilmaa saa muttei rusketusta. Työt on tehtävä helteelläkin pukeutuneena kuin avaruusukko. On niistä vaatteista hyötyäkin. Sateella suojahaalarin lierihattu toimii sateenvarjona ja suojaverkko pitää mäkärät ulkopuolella. Minä olenkin joskus käyttänyt Lysonin suojahaalaria marjametsässä (lie varsin erikoinen näky?).
Mehiläiset ovat tietenkin äärettömän mielenkiintoisia tyyppejä ja koko työn suola. Kaikki muu onkin sitten silkkaa yksitoikkoista raatamista. Positiivisemmin ajatellen työssä saa runsaasti hyötyliikuntaa ja haba kasvaa. Kesällä ei tarvitse käydä punttisalilla, kun päivät nostelee hunajalaatikoita. Karkea arvioni on että tuhat kiloa tulee helpostikin nostettua päivän aikana. Askeleitakin tulee kun ramppaa eestaas. Lihakset ja nivelet sitten illalla kiittävät, kun joka kohtaa kolottaa. Loppukesästä turnausväsymys ottaa voiton, jalka ei tahdo enää nousta ja toimin kuin hidastetussa filmissä.
Entäs kun ne ihanat pörröiset pörriäiset eivät ole aina niin ihania? Mistä sitä koskaan etukäteen tietää, mistä päin pesässä tuulee? Minun pörrit tuntuvat olevan ukkosella ihan pehmeitä luttanoita, mutta sadottomaan aikaan enemmän tai vähemmän äleinä. Aika ymmärrettävää, kun pesään on pyrkimässä ryöstöretkelle naapurit, kimalaiset, ampiaiset ym. helpoille apajille – tottakai pitää puolustautua.
Vaikka suojavaatteet on kuin haarniska helteellä, eivät ne 100% estä piikeiltä. Varsinkin jos unohtaa vetoketjun auki. Piikeiltä en minäkään ole säästynyt. Helpompi on luetella, mihin ei ole pistetty kuin mihin on pistetty. Varpaaseen eivät ole pistäneet – muistaakseni. Päähän pisto on jopa tuntunut päänsärkypotilaasta hyvältä. Jotkut kai hoidattaa kipeitä niveliä tällä tavalla. Aika monella mehiläistarhaajalla on mehiläismyrkkyallergia, jota hoidetaan siedätyksellä ja mukana tarhoilla kulkee adrenaliinikynät. Huolellista pukeutumista ei voi liikaa korostaa. Allergiselle mehiläismyrkky voi olla kuolemaksi, mutta niin se on myös rintasyövän syöpäsoluillekin. Melko topakkaa ainetta siis.
Mehiläisten hyökkäyksen lisäksi mahdollisia vaarallisia tilanteita voisi olla hunajanhimoisen karhun yhyttäminen tarhalta. Siihen ei adrenaliinikynästä ole apua. Toivon mukaan tarhaajan luontainen adrenaliinin eritys käynnistää taistele ja pakene -reaktion ja tarhaaja saa jalat alleen. Olen kerran nähnyt karhun koiran kanssa lenkillä ollessa. Kaukaa mutta ihan tarpeeksi läheltä enkä toista kertaa välttämättä halua metsän kuningasta livenä nähdä. Valitettavasti ollaan nyt oltu karhuun kosketuksissa ensimmäisen karhuvahingon kautta eikä tuo tarhalla kohtaaminen ole pelkkää vilkasta mielikuvitusta vaan huonolla tuurilla oikeasti mahdollista.
Karhulla on hyvä hajuaisti ja voin kuvitella miten sen nenään tulee houkutteleva mehiläispesän tuoksu. Hunaja suoraan pesästä on minunkin suurin herkku. Minä kuitenkin katson etten pistä samalla mehiläisiä suuhun, karhu syö hunajan mehiläisineen ja vahoineen päivineen. Mehiläispesän tuoksu on huumaava. Varsinkin lämpöisenä päivänä, kun pesän aukaisee, kasvoille löyhähtää lämmin leyhähdys kera hunajan ja vahan tuoksun. Joskus pesässä tuoksuu joku erilainen ja erikoisen ihana tuoksu, tänä kesänä ehkä karhunputkesta kerätty mesi. Sitä voisi imppailla vaikka kuinka pitkään rauhoittavan surinan säestyksella. (Googlaa apiterapia.) Karhu tokko ehtii nautiskella pesän tuoksusta kun mehiläiset on ärhäkkinä kimpussa.
Medioissa on ollut ”Pelasta pörriäinen” -kampanjoita, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet, että mehiläisten hoitamista pidetään jollain tavalla trendikkäänä ja romanttisena. Mutta sitä se ei ole. Karvas totuus paljastuu pikkuhiljaa ja osa laittaa hanskat tiskiin. Mehiläiset sitovat. Ne ovat kuin mitä tahansa tuotantoeläimiä tai lemmikkejä. Ne on hoidettava ajallaan, joka viikko koko kesän ajan ja pitkiä kesälomamatkoja on turha suunnitella. Vaikka kyse ei ole rakettitieteestä, on siinä omat haasteensa jotka kulminoituvat parveiluna ja vaikkapa talvitappioina. Kaiken lisäksi mehiläiset eivät aina tee niin kuin ihminen oli asian ajatellut, vaan järjestävät ylläreitä – joko kivoja tai vähemmän kivoja.
Karanneen parven kiinniottoon voi joutua juuri, kun aikoo levätä laakereilla ja ehkä ottaa saunaoluen. Yleensä juhannus on perinteisesti sellaista aikaa. Onni on jos parvi parkkeeraa metrin tai kahden korkeudelle maasta, mutta entä kun se on korkealla puussa tai mikä pahempaa, naapurin savupiipussa. Naapurisovun säilyttämiseksi parvi kannattaa houkutella pois piipusta hyvin äkäseen eikä silloin auta potea korkeanpaikankammoa. Mehiläisten nokat ei siinä kauan tuhise, kun ne ovat jo rakentaneet piippuun kennostoa ja keränneet sinne hunajaa ja sieltä ne eivät enää lähde kuin suurin piirtein ampumalla. Tähän kauhuskenaarioon onkin hyvä lopetella.
Vastaa